Näinpä tässä juuri uudestaan leffan Melkein julkkis, eli siis Almost Famous. Tiedättehän, nuori musiikkijourno, Kate Hudson ja roppakaupalla oikeata, aitoa rokkia. Joka ikinen kerta se osaa koskettaa, lämmittäen sydäntä vielä pitkän ajan päästäkin. Viimeisessä kohtauksessa, kun bändin bussi jatkaa matkaansa Robert Plantin laulaessa "Tangerine, tangerine, living reflection from a dream...", vierähtää yksi jos toinenkin ilon kyynel ison miehen poskea pitkin. Vastaavanlaisia luovuuden ja elämän ylistyksiä on tässä kylmässä maailmassa aivan liian vähän. Samalla, kun nuorten ihmisten välinen välitön, viaton ja lopulta saavuttamaton rakkaus kietoo pikkusormensa ympärille, sähkökitara puristaa syleilyynsä sellaisella tunteella ja vakuuttavuudella, jota tämän päivän mukamuusikot eivät koskaan tule saavuttamaan.

    Onhan nykyäänkin toki oikeaa musiikkia, mutta se on työnnetty maan alle. Suuri Yleisö tulee tuskin koskaan sitä kuulemaan, ja vaikka kuulisikin, ei sen MTV:lle virittäytynyt korva enää sitä tunnistaisi. Radiossa soivat ja listoilla keikkuvat vain tuiskut ja britnit. Toista oli ennen, ennen järjettömän suuria rahoja, hittitehtaita ja varakkaita (esi)teinityttöjen vanhempia.

    70-luvulla viina pulppusi, psykedeeli haisi, ja kaikkeuden parasta musiikkia luotiin. Zeppelin, Jethro Tull, The Who, Elton John, Jimi, Pink Floyd, Bowie, Dylan... Lista on loputon. Ollapa musiikin ystävä tuon ajan Amerikassa. Käännät radion mille taajuudelle tahansa, ei vastaan voi tulla paskaa, luet mitä tahansa lehteä, et voi välttyä suuruuksilta. Suomen maassa musiikin lippua salkoon veti Wigwam, ison D:n ja kumppaneiden vastustuksesta huolimatta.

    Melkein julkkis on hatunnosto, kitarasoolo tälle uskomattomalle aikakaudelle, jolloin musiikkia kaiverrettiin suoraan sydämestä, ihmiskunnan omaksi parhaaksi. Se tavoittaa ajan kepeän, jopa joutavan, pinnan alla sykkivän raudanlujan ytimen, tekee siihen pienen reiän, ja antaa nostalgian virrata. Hyviä viboja, kaikille ja tasapuolisesti. Jos nykymaailman johtajat olisivat kuunnelleet tarpeeksi Beach Boyseja, ei meillä olisi mitään hätää. Kim Jong ja George Walkerkin vain paiskaisivat kättä tapaillessaan Feel Flowsin sanoja.

    Ihminen, jos sinulle on käynyt yhtä hassusti kuin George-poloiselle, ja olet jäänyt paljosta paitsi, vielä on aikaa, videovuokraamot ovat yhä auki ja levykaupat aukeavat taas huomenna. Toivottavasti löydät musiikin, ja sen kautta itsesi. Jos taas näin on jo käynyt, onnitelkaamme toisiamme, sillä pienissä elämissämme on edes vähän sisältöä. Tässä vielä palanen, viipyvä häivähdys siitä neroudesta, missä Melkein julkkis niin vaivattomasti velloo:

There once was a note, pure and easy,
Playing so free, like a breath rippling by.
The note is eternal, I hear it, it sees me,
Forever we blend it, forever we die.

I listened and I heard music in a word,
And words when you played your guitar

...

- Pure and Easy, The Who